Vihainen, tai no pikemminkin ärtynyt, mies on Mussukka jonka jouduin aamulla raastamaan sängystään ylös. Omasta autosta ilmeisesti (ja toivottavasti) kosahti akku. Toivottavasti sen takia koska ongelma on suhteellisen helppo korjata vaikkakin köyhdyttää kukkaroa monta monta kymppiä. No mutta sitte tua yks on ollu koko päivän kiukkuunen ja nupissu joka asiasta. Miehet!

Sitten asiaan vihamiehet. Ehkä vihamies on liian vahva sana, mutta eiköhän meillä kaikilla ole elämässä sellaisia ihmisiä joista on muodostunut sellaisia inhokkeja tai jotenkin pelottavia ja mielen perukoilla asustavia mörköjä. Itselläni niitä on kaksi. Kyse on kyllä oikeastaan vihanaisista.

Ensimmäisenä jo ala-asteelta löytyvä Pikkupomo. Pienen ala-asteen haittoja oli se, että oli pakko olla kaveria ja sitten vaan tanssia toisen pillin mukaan ja tulla kyykytettäväks. Joskus sitä joutui tämän Pikkupomon huonolle puolelle ja sitten siinä kävikin niin, että kaikki muutkin se sai käännytettyä omalle puolelleen. Sillä oli myös tapana leuhkia ulkomaan matkoilla ja kaikella muulla mitä vanhemmat ostivat. Salaisuuksien pitäminen oli tälle yksilölle aivan mahdotonta, kaikki jutut kyllä tulivat muidenkin tietoon.  Yläasteella tiet sitten onneksi erkanivat kun ei jouduttu samalle luokalle. Sivusta tuli seurattua miten Pikkupomosta tuli omissa silmissä pikkukovis, mutta eipähän tarvinnut olla tekemisissä.

Sitten kävikin niin, että näin vuosien jälkeen menin vuosi sitten työkkärin kursille ja sinne kuulkaa ilmaantui tämä sama tyyppi. Se tervehti mua iloisesti ja tuli viereen istumaan, et kiva ku on tuttuja. Ja minä olin et joo voi tosi kiva ja olin sisäisesti et voi helvetin helvetti ja vaikka mitä muuta rumaa ajattelin. Miten kestäisin tuota pari kuukautta? No kurssi siinä eteni ja mitä jouduinkaan toteamaan. Pikkupomosta oli kasvanut uratietoinen, fiksu ja ahkera nuori nainen. Ja nättikin vielä. Kurssi jäikin sitten häneltä kesken sen takia kun pääsi töihin. Oli ollut peräti jotain 3 viikkoa työttömänä valmistumisensa jälkeen ja niin tylsää oli jo kun ei ollut tekemistä. Niin ja kouluajoista kun juteltiin niin hän kertoi, että oli joutunut yläasteella kiusatuksi. En kyllä millään voinut uskoa asiaa, jotenki olisin kuvitellu et se olis ollu se joka kyykyttää muita.

Uskomatonta, mutta kyllä se oli pakko uskoa, että ihmiset näemmä ainakin jotenkin voi muuttua. Jotenkin kuitenkin huomasin ajattelevani, että olisin toivonut sen pysyneen ihan samanlaisena. Oli jotenkin kovempi pala sulattaa tuo selkeä muutos parempaan.

Sitten vihanainen nro 2.

Yläasteella luokallani oli tämä laiha, kaunis, fiksu Richbiatch joka kaveriensa kanssa olivat niin tärkeitä että. Tässä kohtaa voin heti myöntää olevani kateellinen jostain tämän Biatchin ominaisuuksista, mutta pääasiassa koin hänet vain kamalan tärkeilevänä ja ärsyttävänä. Oikeastaan yksi sen kavereista oli melkein pahempi, mutta ei kuitenkaan oo jäänyt mieleen kummittelemaan. Mutta sitten kävi niin, että tämä Biatch alkoi serustella sukuuni kuuluvan jäsenen kanssa!! Se oli ihan hirveetä! Tietenkään mun ei paljon tarvinnut olla biatchin kanssa tekemissä, mitä nyt joskus sukujuhlissa piti kuunnella kun se tärkeilevänä jotain selitti. Koko ajan sitä miettin et eikö ne voisi erota, et miten kauan tätä kestää. No kestihän sitä useita vuosia kunnes se ero tässä hiljan tuli. Ja mitä mä huomasin ajattelevani? Mun kävi surku Biatchia. Ehkä sitä vanhat kaunat ajan myötä helpottaa.

Mutta vaikka näin ajattelenkin niin oon hyvin tyytyväinen jos mun ei koskaan tarvi nähdä kumpaakaan yllä mainituista. En halua vaihtaa kuulumisia, en jutella niitä näitä enkä esittää kavereita. Mutta on se kiva kun on kuitenkin möröt päässy komerosta ulos eikä niin kovasti enää vaivaa kuin ehkä joskus ennen.

En ehkä ole yhtä hyvin koulutettu ja ahkera kuin he ja yhtä menestynyt elämässä, mutta haluaisin nähdä itseni kuitenkin tässä moraalisena voittajana. Tai jotain muuta tällaista jolla koitan itseäni lohduttaa :D

 

Että tämmöönen vuodatus pitkän hiljaisuuden jälkeen!
Joulukin on ihan nurkan takana joten oikein mukavaa joulua kaikille! :)